Elokuvat

30.04.2018 klo 15:00

Pulakapina

KAVI-aluesarja

30.04.2018 klo 15:00

Pulakapina

Mikko Niskanen: PULAKAPINA (Krisupproret, Suomi  1977) •  Mikko Niskanen, Erkki Ruokokoski, Aapo Vilhunen, Eeva-Maija Haukinen  •  kuvaus: Markku Lehmuskallio, Pertti Mutanen, Raimo Paananen  •  leikkaus: Juho Gartz  •  K12  •  35mm  • 113min

HUOM! esitysaika KLO 15.00
Liput 5 €, ovelta käteisellä 30min ennen näytöstä
Ennakkoliput: ZUPticketiltä. (tulossa myyntiin)

Elokuvakopiot: KAVI 35mm, ellei toisin mainita.
Oikeus ohjelmamuutoksiin pidätetään.

KANSALLINEN AUDIOVISUAALINEN INSTITUUTTI
Jyväskylän aluesarja

Yhteistyössä:
Keski-Suomen elokuvakeskus
Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunta

Pulakapina
Krisupproret

Suomi 1977. Tuotantoyhtiö: Käpy-Filmi Oy. Tuottaja:  Mikko Niskanen. Ohjaus:  Mikko Niskanen.  Käsikirjoitus:  Mikko Niskanen, Tapio Suominen – Lempi Linnan teoksen Konikapina ja silminnäkijöiden haastattelujen pohjalta. Kuvaus: Markku Lehmuskallio, Pertti Mutanen, Raimo Paananen.  Lavastus: Matti Marttila. Musiikki: Jorma Panula. Leikkaus:  Juho Gartz. Äänitys: Veikko Partanen, Tom Forsström.  Miksaus: Tuomo Kattilakoski. Pääosissa: Mikko Niskanen (Heikki Niskanen), Eeva-Maija Haukinen (Olga Rättyä), Göran Schauman (nimismies Vahlgren), Erkki Ruokokoski (Juho Kou-onen), Aapo Vilhunen (Mikko Rättyä), Markku Hannula (Nikke Pärmi), Jaakko Häkkilä (Sigrid Ruuttunen), Martti Heikkilä (Väinö Ruuttunen), Pentti Rant-tila (poliisitarkastaja Suhonen), Heikki Sytelä (Ville Autio), Reino Järvi (Aukusti Järvi), Aatos Häkkilä (Erkki Konttila), Sulo Hokkanen (Taneli Konttila), Pentti Koutonen (Ville Rättyä), Terttu Taanila (Maija Rättyä), Paavo Ojala (Eino Raudaskoski), Kirsti Kou-onen (Emmi Raudaskoski), Soini Niskala (Pekka Autio), Paavo Koutokangas (Jaakko Kallio), Aimo Junttila (Jaakola), Ville Eskola (ylikonstaapeli Korkalainen), Lauri Konttila (konstaapeli Oksanen), Jorma Rautaoja (konstaapeli Niemelä). 113 min.

Mikko Niskanen on suomalaisen elokuvan armoitettu populisti. Hänen 1970-luvun tuotantonsa keski-ikäisenä teemana voidaan nähdä virkavallan ja kansan välinen jännite. Pulakapinassa hän palaa tähän syyttään kärsivien ihmisten ja kovin kourin toimivan virkavallan vastakohtaisuuteen, joka lävisti sekä Kahdeksaa surmanluotia (1972) että Kianto-aiheista tv-elokuvaa Omat koirat purivat (1974).

Nivalan “konikapinana” tunnettu ja kernaasti myös sivuutettu selkkaus oli 1930-luvun lamakauden paljastavimpia välinäytöksiä. Surkuhupaisa tapahtumasarja käynnistyy hevosten tarkastuksessa sattuneesta ilmeisestä vääryydestä, johon Nivalan miehet reagoivat vapauttamalla syyttömästi vangitun miehen. Autoritäärinen ja ylimielinen nimismies laskee liikkeelle kapinahuhun, jota ei enää voida pysäyttää ja joka viranomaisten oman uskottavuutensa ja arvovaltansa nimissä on tehtävä todeksi ja kukistettava. Virkakunta ja maamiehet ajautuvat avoimeen yhteenottoon.

Tapahtumien taustalla on sama asetelma kuin esim. Pentti Haanpään monissa 1930-luvun teksteissä. Kun pula alkoi purra ja vakainakin pidetyt talot mennä vasaran alle, järkkyivät talonpoikaisen elämänmuodon perustukset. Miten selittää se ristiriita, että se isänmaa ja yhteiskuntajärjestys jota pohjalaiset talonpojat olivat vapaussodassa henkeen ja vereen puolustaneet, saattoi kohdella heitä epäoikeudenmukaisesti?

Niskanen puolustaa oikeutta ja vastarintaa, mutta ei kysele lamakauden ja talonpoikien aseman varsinaisia syy- ja seurausilmiöitä eikä aseta vastakkain markkinatalouden lakien ja oikeudenmukaisuuden ristiriitaisia vaatimuksia. Pulakapina “kansan” ja “herrojen” ristiriitaan, välittämään talonpoikien oikeutetun suuttumuksen, tunteen että Nivalan miehet halusivat vain oikeutta — mitään oikeisto- tai vasemmistokapinoitsijoita he eivät olleet. Tästä on peräisin myös Pulakapinan tietty ohuus draamana: kun mitään todellista ristiriitaa lain ja isäntien välillä ei ole, kyseessä näyttää olevan muutamasta yksityisestä virkamiehestä lähtöisin oleva väärinkäsitys, josta langetetut vankeustuomiot voidaan kuitata presidentin armahduksella.

Pulakapina käynnistyy kankean juhlallisena elokuvana, kunnes alkaa vauhtiin päästyään ja toiminnan tihennyttyä imeä yhä paremmin mukaansa. Kerronnan tietyn yksioikoisuuden voi hyväntahtoinen tarkkailija panna “pohjalaisen jäyhyyden” tiliin, kuten myös monien näyttelijäsuoritusten amatöörimäisyyden. Henkilöitä on paljon eikä luonnekuviin ehdi tarttua paljonkaan syvyyttä, poikkeuksena kenties Niskasen itsensä tulkitsema Heikki Niskanen, joka onnistuu säteilemään vakaumuksen tummanpuhuvaa paloa.

– Sakari Toiviaisen (1977) ja muiden lähteiden mukaan.

Liput 5€